Hämmentävää luettavaa

En ole blogannut ikuisuuksiin, enkä edes oikeastaan ajatellut koko asiaa ennen kuin nyt jotenkin sattumalta päädyin katsomaan että mitäs täällä on raapusteltu puolitoista vuotta sitten.

Kun aloin lukemaan ensimmäistä noista vähäisistä merkinnöistä, olin todella hämmentynyt. Muistan kirjoittaneeni sen, tottakai, mutta ilmeisesti elämässäni on tapahtunut jotain perustavanlaatuisia muutoksia johonkin määrittelemättömään suuntaan kuluneena aikana, sillä teksti vaikutti jotenkin todella vieraalta käsialalta. No ainakin sepostukseni miksaamisesta on todella urpo jos ei muuta, eli ilmeisesti on ainakin tullut opittua jotakin. Vähintään sen että mitä enemmän tekee, sitä vähemmän pitää itseään viisaana.

Muutenkin ihmettelen noita muitakin merkintöjä, kun ovat niin tärkeileviä ja muka-argumentoivia viisauksia, vaikka todellisuudessa kysymyksessä on vain kyhäelmä turhauttavaa aivorunkkausta.

Älä mee vielä, älä mee! - kampanja

”On surullista, kuinka aikamme nuoria kannustetaan rikkomaan itseään seksuaalisuuden alueella. Kaikki ei muutu paremmaksi, jos seuraa omia himojaan – päinvastoin. Älä alistu! -kampanjalla tahdomme rohkaista nuoria kulkemaan vastavirtaan ja etsimään elämässään Jumalan tahtoa”, kommentoi Nuotan päätoimittaja Mika Falk.

Kampanjaan kuuluu muun muassa YouTube-palvelussa ja Nuotan ”Kissa pöydälle” -TV-ohjelmassa julkaistava kampanjavideo, jossa entinen biseksuaalityttö kertoo kokemuksistaan biseksuaalina, ja miten hän päätti luopua tästä elämäntavasta lähtiessään seuraamaan Jeesusta. Järjestöt toivovat, että tytön esimerkki voisi rohkaista myös muita nuoria kuuntelemaan Jumalan tahtoa, vastustamaan kiusauksia ja luottamaan Jumalan apuun.

”Haluamme tuoda esiin sen tosiasian, että myös Suomessa on edelleen suuri määrä uskovia ja organisaatioita, jotka ovat valmiita julkisesti pitämään arvossa Raamatun opetusta seksuaalisuudesta ja hyvästä elämästä, ja olemaan tukena etsivässä iässä oleville nuorille”, painottaa Nuotan toimittaja Mikael Elmolhoda.

BLAABLAABLAA. Luetaas rivien välistä että mitä tässä oikein kampanjoitiinkaan.

”On välttämätöntä alkukantaisen arvomaailmamme säilyttämiseksi, että aikamme nuoria kannustetaan rikkomaan itseään vastaan seksuaalisuuden alueella. Rukouspiirimme käy pienemmäksi oman ennakkoluuloisuutemme vuoksi, ja olemme päättäneet toimia – pyrkien jarruttamaan muuta maailmaa ympärillämme, koska itse emme taikauskoinemme kykene kulkemaan mukana. Älä mee vielä, älä mee! -kampanjalla tahdomme painostaa nuoria silittämään omaa seksuaalista kehitystään vastakarvaan ja etsimään elämässään samoja pelkoja ja epävarmuuksia joille mekin löysimme vahvistuksemme kun pengoimme raamattua tarpeeksi kauan”, kehrää Kuopan pääinkvisiittori M.F. paksussa nojatuolissaan, pörröisen angorakissan valkoista turkkia hivellen.

Kampanjaan kuuluu muun muassa YouTube-palvelussa ja Kuopan ”Kissa parvekkeelta” -TV-ohjelmassa julkaistava kampanjavideo, jossa biseksuaalisia teinikokeiluja tehnyt tyttö kertoo kokemuksistaan muiden kokeiluja tekevien tyttöjen kanssa, ja miten hän päätti luopua näistä kokeiluista altistuttuaan arkkityyppiselle kulttimaiselle rakkauspommitukselle. Järjestöt toivovat, että tytön esimerkki voisi rohkaista myös muita nuoria kuuntelemaan Paavalin versioita siitä missä kaappi seisoo, jos seisoo ollenkaan, sekä vastustamaan itsetutkiskelua ja luottamaan siihen että kaikki mitä koskaan tarvitsee miettiä tulee ylhäältä (siis saarnastuolista, ei pilvenhattaralta).

(Kaikkien ikäväksi jää kuitenkin toteamatta, ettei Jeesus ehtinyt kiireiltään ajanlaskun alussa juurikaan kommentoimaan jo silloin poltellutta kuumaa perunaa aiheesta ihmisten seksuaalinen suuntautuminen, ja että kun homokysymystä puitiin alkukristillisessä Roomassa, joutui Paavali hieman improvisoimaan kommenteissaan, jotka nekin voidaan suomentaa viittaamaan tilanteesta riippuen tarkoittamaan homoseksuaalin sijasta ns. "neitimiestä". Homoiluhan oli sen verran kova juttu Antiikin Roomassa, että raamatun alkukielisessä tekstissä käytetty termi vaikuttaa epäilyttävältä, ja eräissä tutkijapiireissä uskotaankin että Paavalin parjauksen kohteena ovat selkärangattomat, pelkurit ja nössöt - joita kuitenkin on nykymaailmassa hieman hankala lähteä kitkemään, heitä kun on niin maan perhanasti. Varsinkin heteroissa. Käytännön syistä on siis helpompi vainota vähemmistöryhmiä, emmehän halua asettaa rimaa liian korkealle.)

”Haluamme tuoda esiin sen tosiasian, että myös Suomessa on edelleen valitettavan pieni määrä uskovia ja organisaatioita, jotka ovat valmiita julkisesti pitämään arvossa Raamatun lempitulkintamme opetusta seksuaalisuudesta ja hyvästä elämästä, ja ovat alati valppaana iskemään kyntensä etsivässä iässä oleviin nuoriin, jotka ovat juuri sopivassa iässä ulkopuolisille vaikutteille. Aikomuksenamme on tulevaisuudessa myös korostaa Raamatun edustamaa pukeutumiskoodia kivittämällä julkisesti naisia jotka käyttävät housuja, sekä tekemällä itsemurhaiskuja ravintoloihin joissa myydään ruuaksi pyhien kirjoitustemme vastaisesti mereneläviä, kuten simpukoita.”, painottaa Kuopan inkvisiittori M.E.

Ja tässä vielä kommenttejani tuosta Anni-videosta. Kirjoitin ne sitä mukaa kun videon aikana tuli mieleen.

• Kiesus. Tää likka projisoi itsensä muihin naisiin, ja olettaa että lesboista se toinen osapuoli jotenkin joutuu ikävästi siihen maskuliiniseen rooliin vastoin tahtoaan, vain sen takia että Anni itse koki tilanteen niin. Oikeest lepakot hei, pääseeks teidän suusta koskaan "Äh - taas mä joudun olemaan mies"? (En usko)
  

• Kaikki tollaset ”mun puolesta rukoiltiin ja sit mä näin hallusinaatioita”-jutut voi sivuuttaa just niinä harhoina mitä ne on ilman että ihmisille tarjotaan jotain konkreettista todistusta, jota tää ”Pyhä Henki” ei oikein viitsi antaa, koska tämä entiteetti on luonteeltaan hyvin salamyhkäinen ja ujo.
  

• Kaikki merkit viittaavat siihen että lesbosuhde ei mitenkään erityisesti ollut hänen juttunsa pidemmällä tähtäimellä. Tiedän tapauksia joissa lepakot pudottavat siipensä ja pesiytyvät miehen kanssa kun naissukupuoli on vaihtelevalla aikavälillä koettu ja nähty. Missään näistä tapauksista ei nähty hallusinaatioita, ainakaan tähän asiaan liittyen.
  

• Itsensä saa psyykattua rukouksen voimalla kaikkiin muihinkin ihmetekoihin, kuten esimerkiksi räjäyttämään itsensä keskellä vääräuskoisia, tai marssimaan tuhansia kilometrejä jalkapatikassa synninpäästön toivossa tappamaan muslimeita, tai no, vaikka eri kieltä puhuvia kristittyjä jos ne vaan näyttää tarpeeksi muslimeilta. Tilannetta auttaa varmasti myös samalla tavalla ajatteleva ”huolestunut lähipiiri”. Tämä "ihme" kulkee todellisuudessa nimellä itsesuggestio, ja sen kautta jokaisen maailman uskonnon jokainen jumala on jokaisen tosissaan uskovan takana. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Tosi Uskominen on eräs runkkaamisen muoto, joten ei se tuo seksistä pidättäytyminen näytä ihan täydellisesti onnistuvan keneltäkään.
  

• Jumala luonut vs. Maailma laittanut. Tää jumala on luonut sen maailman joka laittaa ne jutut ihmisiin. Tän jumalan väitetään olevan kaikkitietävä ja kaiken näkevä, eli kaikki syntiinlankeemusselitykset lentää roskikseen - jumala loi ihmisen tuossa myytissä juuri sellaiseksi että se lankeaisi syntiin, joten syntiinlankeemus on jumalan oma moka. Tällä jumalalla kerrotaan olevan suunnitelma jokaiselle ihmiselle. Tän jumalan kerrotaan antaneen ihmiselle vapaan tahdon. Lisäks tää jumala kuitenkin kovettaa systemaattisesti ihmisten sydämiä. Tää jumala on kertoman mukaan hyvä ja oikeudenmukainen. Oisko tässä nyt sellanen paketti kasassa, että Tosi Uskon kokemukseen vaaditaan myös annos tahallista järkijättöisyyttä ja hemmetisti sivuhaleja?

• "Viikonloppu-uskontoa tai jotain..." noil tytöillä on molemmilla housut jalassa. Pitäiskö ne varmuuden vuoksi kivittää että oltais varmasti puhdasoppisia ja tosissaan?

• ”Ei saa olla omassa uskossaan sellainen kuin...” No mitens tota, oiskohan joku muu jossain vaiheessa ehkä ”hieman” ollut nyt Anni vaikuttamassa siihen sun ”omaan uskontoon”

• Ei uskovista itsessään saa hullua kuvaa. Teidän kultistanne saa, ja hyvästä syystä. Tai oikeastaan hullu on ihan väärä sana. Arkkityyppinen hullu on sellainen tyyppi jonka todellisuuskäsitys poikkeaa niin voimakkaasti status quosta, että se laitetaan maalaamaan kakkakukkasia turvallisesti pehmustettuun huoneeseen. Ero teidän ja hullujen välillä on se, että teille on myönnetty uskonvapauden nimissä lupa piirtää kakkakukkasia missä haluatte ja kenenkä tahansa seinään. Jos joku katsoo pitkään, niin se on ihan luonnollista, sillä tehän maalaatte kakkakukkasia, ettekä yleensä kysy lupaa sille.
  

• Se on jännä toi teidän jumalanne kun sen pitää puhua homofobisten saarnamiesten suilla, eikä voi vaan kaikessa omnipotentiudessaan jysähtää keskelle DTM:ää ja sanoa että nyt loppu Italo Disco.

• On kiva kuulla että olet rakastunut poikaystävääsi. Hienoa että kaiken tuon aivopesun jälkeenkin olet jotenkin onnistunut varttumaan murrosiän läpi hyppäämättä sillalta tai sytyttämättä itseäsi palamaan. Kyllä susta ihan kelpokansalainen näemmä saatiin. Sääli että sua käytettiin hyväksi siinä matkalla aivan helvetisti, ja että tää video on oikea kunnianosoitus sille ikävälle tosiseikalle. Sun teini-ikäs oli "New Hope", tää video on "Empire Strikes Back", ja kenties seuraavaksi tulee "Return of the Jedi". Jos käy huono säkä, hyppäät suoraan Phantom Menaceen, ja suuren budjetin hallusinaatiot jatkuvat ilman sen kummempaa tarinasisältöä, perustuen lähinnä vanhojen ideoiden kierrätykselle.
  

• Olen myös tosi iloinen että jouduit pohjimmiltaan hyvää tarkoittavan super-kristityn tähtäimiin, etkä pohjimmiltaan voittoa tavoittelevan diilerin hyppysiin. Jälkimmäinen huume nimittäin olisi tullut paljon kalliimmaksi. Siis rahassa.
  

(Ihan) Oikeaa taidetta.

Kommentoin tässä nyt kursiivilla omia näkemyksiäni asioista vuoropuhelussa Juho Eerolan blogitekstin "Oikeaa taidetta" kanssa, joka on siteerattu sanasta sanaan punaisella.

”Kuvataiteilija Teemu Mäki tuli kuuluisaksi vuonna 1988 julkaisemastaan videoteoksesta sex and death. Teoksessa on kohtaus, jossa Mäki surmaa kissan kirveellä ja lopuksi runkkaa tämän kuolleen luontokappaleen päälle. Valtion taidemuseo osti aikoinaan tämän kissantappovideon kokoelmiinsa hintaan 20 000 markkaa.”

Kuvataiteilija Teemu Mäki tuli kuuluisaksi vuonna 1988 julkaisemansa n. 30Min kestäneen Sex and Death videotekosensa kuusisekuntisen osion aiheuttaman hulabaloon vuoksi. Kyseisessä kohtauksessa herra Mäki epäonnistuu lopettamaan eläinsuojeluyhdistykseltä huijaamansa elikon yhdellä kirveen hutkautuksella, ja joutuu turvautumaan kolmeen kangertelevaan ja haparoivaan hujaukseen. Elikon henki lähtee taiteen nimissä, ja tämä sinetöidään vielä masturbaatiohetkellä edesmenneen kissan välittömässä ja välinpitämättömässä läheisyydessä. Jos herra Mäki olisi ampunut kyseisen elikon haulikolla pihakuusestaan tuhoeläimenä, kiusaamasta pihapiirinsä pikkulintuja, ja tämän jälkeen siirtynyt onanoimaan vaikkapa ulkohuussiin Jallu kädessä (pullo tai lehti, aivan sama), ei teko olisi ollut mitenkään merkittävä.

Lain silmissä Mäki tuomittiin tahattomasta eläinrääkkäyksestä, ja sopimusrikkomuksesta – Mäen ei ollut tarkoitus kiduttaa eläintä, vaan tappaa se. Mainittakoon vielä sivumennen että eläin oli siis yhdistykseltä hankittu ja hylätty kulkukissa.

Valtion taidemuseo osti uudelleen leikatun puolitoistatuntisen version teoksesta, nimellä ”My way: a work in progress”, jota ei kuitenkaan voitu julkisesti esittää, koska Suomen Elokuvatarkastamo oli tämän kieltänyt. Tämä ja myöhemmät versiot (jälkimmäiset jotka taiteilija toimitti ilmaiseksi taidemuseolle, pitääkseen heidät ajantasalla), olivat siis tarkoitettu etupäässä taiteentutkijoille. Uudessa versiossa oli lisää arkaluontoista kissamateriaalia: näytetään minuutin verran järkyttävää materiaalia jossa kissa makaa paikallaan, eikä tee mitään, koska sitä ei huvita.

Tässä vaiheessa kysyisin seuraavaa:

Minkä takia Valtion Taidemuseo koki aiheelliseksi ostaa tämän taideteoksen? Johtuuko se siitä, että ”punavihreä älymystö” voi napsutella viisaasti ja hienostuneesti sormiaan kun taiteen nimissä on otettu tälläinen äärimmäinen martyyrikuoleman vaatinut harppaus, vai johtuuko se mm. Siitä että ihmiset puhuivat tästä asiasta kiihkeästi silloin ja puhuvat yhä kun eivät keksi provosoivampaa esimerkkiä tekotaiteellisesta postmodernismista? Kuka tämän taideteoksen säilymistä jälkipolville ihan oikeasti pohjustaa, kuka sille antaa merkityksen? Joku taidekriitikko joka on koulutettu väärälle alalle, vai joku ex-missipoliitikko jonka pitää olla jotenkin tosi suivaantunut ja kätevästi huolissaan verovaroista kun turhaa julkisuutta ei ole herunut pariin kuukauteen, eikä uuden aviopuolisonkaan kanssa mene vielä tarpeeksi huonosti että sitä voisi ruotia Seurassa? Olisiko jopa kenties mahdollista että Eerola itse kantaisi kortensa kekoon, että tällä teoksella olisi merkitystä? Joko painaa liian pieni, tylsä ja verinen kirves käsissäsi?

”Punavihreä älymystö on eri yhteyksissä kritisoinut perussuomalaisten vaaliohjelmaa muun muassa siitä, että se pyrkii määrittelemään mikä on oikeaa taidetta ja mikä ei. Tämä ei pidä paikkaansa.”

Pitääpäs. Jos minä vaikka ihan alleviivaan sen sinulle tuosta mitä itse siteerasit.

”Sen sijaan perussuomalaisten vaaliohjelmassa kyllä kerrotaan, millaista taidetta on syytä tukea valtion varoin ja millaista ei. Ohjelma sanoo sen kahdessa lauseessa. 'Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle'.”

Tekotaiteellinen.

Jos taide on vaikkapa teos joka pyrkii kuvan, liikkeen, äänen tai hittovie vaikka hajun kautta välittämään taiteilijan näkemyksen kuluttajalle (tämä näkemys voi olla myös haaste kuluttajalle etsiä itse oma merkityksensä teoksesta), on käsittääkseni tekotaide sellaista jossa teoksesta puuttuu tämä keskeinen visio, eikä edes mitenkään vahingossa, vaan kusetusmeiningillä. Sellainen valetaideteos, ikäänkuin taiteen vaate ilman sisältöä. Tai pahimmassa tapauksessa susi taiteen vaatteissa. Mäen taideteosta ei tähän kategoriaan voi mitenkään uskottavasti upottaa, eihän kukaan ole sitä edes nähnyt kokonaisuudessaan missään muodossa.

Yleensä kuitenkin tekotaide on vain sellainen turvasana, jota ihmiset käyttävät kohdatessaan jotain mitä eivät itse tajua. Näin performanssitaidetta ensimmäistä kertaa elämässäni viime lauantaina, ja muistan ajatelleeni että tuo on nyt sitä tekotaidetta, ennen kuin tajusin että olen ainoa joka katselee kelloa ylpeän pitkästyneenä. Samoin olen ollut mukana näytelmäprojektissa, jota minun on ollut vaikea tajuta, josta en ole itse löytänyt sitä tarttumapintaa johon olen näyttelehtijänä tottunut.

Kuitenkin, jos katsojia on 50, ja kymmenen heistä on vakuuttuneita tekotaiteen läsnäolosta, tulee siinä samalla 40 ihmistä leimattua teeskentelijöiksi. Ja jos näytelmäprojekti tuntuu omalta osalta jonkinasteiselta sieluttomalta kiivastelulta, on hyvä katsahtaa välillä myös muuta työryhmää, ja hieman miettiä että löytävätkö he sen tarttumapinnan mistä itsellä ei ole havaintoa? Luultavasti löytävät, eihän tässä muuten oltaisi työryhmänä keskellä esityskautta; Ei kaksikymmenpäinen lauma ihmisiä vie paskaa lavalle, ellei suurin osa heistä pidä sen hajusta ja kuohkeudesta.

Mutta entä jos ajatellaan että taideteos valjastetaan palvelemaan jotain muuta tarkoitusta, kuin sitä mitä se itseisarvoisesti jo on, kommunikaatiota taiteilijan ja taiteen kuluttajan välillä? Revitään siltä se sisus helvettiin, ja tungetaan vaikka sauna, järvenranta, Kiitti-ihan-vitusti-1939-45 ja Ihanaa Leijonat 1995 tilalle? Mitä se sitten on ellei juuri nimenomaan tekotaidetta? Kyllä sen kaiken syltyn pitää olla siellä valmiiksi sisällä ihan kohtalon oikusta, valhe siitä tulee jos se sinne kannustetaan porkkanalla.

Identiteetistä, oikeastaan liittymättä kai liikaa mihinkään, kunhan keuhkoan:

Mä en pidä suomalaista identiteettiä juuri minään. Mun suomalainen identiteetti koostuu pienistä itsenäisistä (=yksittäisistä) paloista, joita ilman koko paskaa ei olisi. Mä sain sen pakettitarjouksena kun synnyin, ja jokainen saavutus jonka mikä tahansa kansa maailmassa on tehnyt, olisi ollut mahdollinen mille tahansa muulle kansalle, jos se samainen kansa olisi ollut täsmälleen samassa tilanteessa. Ei ole olemassa sellasta kansaa joka olis alusta loppuun aina kussu asiansa (sellaisessa tilanteessa nimittäin mitään identiteettiä ei pahemmin ehdi muodostumaan - koko kansallinen identiteettihän on lähes postmoderni käsite, eihän se ole ollut täällä haastamassa paikoilleen jämähtynyttä ja läänitettyä feodaaliajattelua kuin vasta kolmisensataa vuotta), eikä sellasta jossa olis jotain superhienoa verrattuna muihin. Kyllä me suomalaisetkin oltais saatu tapettua intiaanit flunssalla jos oltais oltu miljoonittain karkoitettuna euroopasta, ja jos oltais keksitty puhua omaa savonmurretta tsaarin erityisluvalla jo siinä vaiheessa maailman menoa, ja tajuttu vielä meloa kanootilla viikinkilaivojen perässä Grönlantiin ajoissa. Oltais me suomalaisetkin voitu kehittää pankkijärjestelmä sellaisena kuin se nykyään toimii, jos kristityt ois päättäny että ollaan tarpeeks oksettavan kuvottavia että me voidaan käsitellä rahaa koska joudutaan helvettiin joka tapauksessa. Mä oon ylpeä ihan jokaisesta saavutuksesta johon ihmiskunta on yltänyt, ja vastaavasti häpeän jokaista rimanalitusta johon ollaan livetty.

Miks me ei voida kanavoida rahoja semmoseen taiteeseen joka korostaa meidän identiteettiä ihmisinä? Toi suomalaisuus kuitenkin lähtee isomman kansan keskitetyllä ja alkuun verisellä ponnistuksella meistä sadassa vuodessa, eikä tuu takas sen jälkeen vaikka kuinka heittäis löylyä. Ja ei, ei ne oikeesti koko voimalla päälle tullu viimeks kun oli kansainväliset kovapanosammunnat. Oli niillä venäläisillä jotain muutakin tekemistä samalla. (Oli vaarivainaalla säkää kun oli yhdestoista ryssä ammuskelemassa Hitler-nuoria Berliinissä).

Ja vielä pieni sivuhuomio tästä identiteetistä. Itseasiassa ainoa tilanne jossa kansalaisidentiteetissä on jotain todistettavasti tavoittelemisen arvoista, on tilanne jossa sitä kansalaisidentiteettiä tavoitellaan, ja siihen nähdään oikein vaivaa - tullaan pitkä matka kun halutaan olla Suomen kansalaisia. Mutta sellainen identiteetin voimistaminenhan ei vissiin ole mitenkään liian pop perussuomalaisten maahanmuuttokriittisissä asenteissa?

Itse olen sitä mieltä, että Suomen olisi panostettava voimakkaasti populaarikulttuurin vientiin. Olemme tässä asiassa valovuosia Ruotsia jäljessä, jossa jo Abban vuosista lähtien on viihdeteollisuus tahkonnut runsaasti taaloja Taalainmaahan. Kaikki kulttuuri ei tietysti voi olla bisnestä. Esimerkiksi teatteritaide on harvoin taloudellisesti kannattavaa, mutta sepä tuottaakin henkistä hyvinvointia monille suomalaisille. Sitä pitää mielestäni verovaroin tukea ihan jo vaikka ennaltaehkäisevän mielenterveystyön nimissä.

Tum---tsih, Tum-tsih <- toi on se ääni kun mä komppaan mitä kirjoitit aortantäydeltä. Aika geneerinen amen-break mutta kuitenkin, samaa mieltä.

Lennokkaimmat aktivistit ovat hakeneet perussuomalaisten vaaliohjelmasta yhtäläisyyksiä Saksan kansallissosialisteihin.

Kun sehän tästä niin naurettavaa tekeekin, ettei niitä yhtäläisyyksiä tarvitse mitenkään muuten hakea, kuin avaamalla kirjan joka kertoo Kolmannen Valtakunnan teatteritaiteesta vaikkapa. Ne kirjat on aikamoisen harvinaisia, koska siitä taiteesta ei kellään jäänyt oikein mitään kerrottavaa. Jos luet vaikka Swastika and The Stagea sen pari kolme ekaa lukua, niin huomaat ettei tässä venytellä mitään käsitteitä, vaan tuo teidän vaaliohjelmanne kulttuurin osalta vaikuttaa suorastaan innoittuneen Kolmannen Valtakunnan linjavedoista.

Ainoa huisin kultturelli saavutus mistä natsisaksaa voi kiittää (helkkarin päheen pukukoodin lisäksi) on sekin täysin vahingossa syntynyt: Modernin arkkitehtuurin Bauhaus-tyyli nimittäin levisi maailmalle kun se kiellettiin ja ajettiin pakosalle Saksasta. Oottakaa nyt edes sen verran että on jotain minkä voi ajaa pakosalle silleen räjähdyksenomaisesti, oottakaa vaikka että Nokialta tulee se uus älypuhelin joka uudestaan mullistaa mobiilimarkkinat (tiesitte varmaan että ne puhelimet ei ole mitenkään suomalaisia enää nykyään). Toi kissantappovideo on kuitenkin jo levitetty kaikkialle muualle paitsi Suomeen.

Maailman ensimmäiset susien suojelualueet perustettiin aikoinaan juuri natsien toimesta. Samoin ensimmäiset tupakointirajoitukset tulivat voimaan kasvissyöntiä ihanteena pitäneen Adolf Hitlerin aloitteiden seurauksena.

Joo siinä se katsos onkin. Persut on sen verran myöhään liikkeessä ettei jäljellä oo enää mitään hyvää ripattavaa natseilta. Voittehan te tietysti tota mun yllä vinkkaamaani univormu-havaintoa käyttää jotenkin. Jos vaikka tekisitte mieluummin jotain muotiuudistuksia?

Jos olisin ilkeä, vetäisin tässä kohdin yhtäläisyysmerkkejä aivan muihin puolueisiin, kuin perussuomalaisiin.

No mut sähän olit ilkeä, kun sä vedit niitä yhtäläisyysmerkkejä aivan muihin puolueisiin, kuin perussuomalaisiin. Se tapahtui heti tuossa ”Jos olisin ilkeän” jälkeen. Sähän oisit voinu kirjoittaa vaikka että ”Jos olisin ilkeä... tai no ei mitään.” Ja sitten laittaa vaikka jonkun hymiön tai jotain.

Broken Coil - Solipsis(t)

[eng] My past as a music listener

My mother just told me that Alla Pugacheva's Million Alyh Roz is one of the first songs that I've been singing along (with improvised words, of course). I was less than four years old. Now that I listened to the song a few times through, I recognize that this song is indeed a real influence in my life - I think I've always loved the 80's repeating synth-sequencies, and I'm always trying to find similiar patterns from modern music as can be found from Million Roses.

Around the same time I was also listening to Finlandia Hymn by Jean Sibelius. I can clearly remember how my father explained to me, how Finlandia Hymn always reminded him of war and peace, how along the progression of the track the score turns from a brooding atmosphere of restless waiting into a sudden storm of lighting and bloodshed, followed by heroic and triumphant moments and finally into peace with an era of regrowth and blooming flowers. I always loved the parts that sounded like attacking bombers... didn't really care about flowers as a kid. I also liked traffic accidents on television, but haven't really found music about the topic until more recently. Go figure...

I started to listen to music actively when I was an 8th grader, 14 years old. I recieved my first CD-player as a Giftmas present, and alongside I got a few cd:s - Michael Jackson's HIStory, Metallica's Master of Puppets, E-rotic's (whatever that album was called), and N-Trance's Electronic Pleasure. (THEY HAVE GAS MASKS and IMPLANTS!) Of those albums, only the Metallica cd and the N-trance cd still remain somewhere, with the latter only being listened to every now and then, mainly for the comical value. The N-trance album was my first gotta-have-this-record... I heard one of the tracks when I was at Las Palmas, the first time I ever took a step into anything that resembled a night club.

Prior to that I had been listening to some music, but not really passionately. The common motivation was basically "Just because". As far as I can remember, the first band I listened to was NKOTB, again recieving their smash-album as a present for christmas. That was a C-casette, with the super hit Step by step. Which I kinda listen to in secresy even today... it's just that cheesy. (Why the hell is there a huge body builder lifting weights in that video...? One would guess that if this track is mainly directed towards teenage girls who like girly boys, the Incredible Hulk would be a mistake... or perhaps it's about contrasts or something. Or is there some weird link between getting a girl, step by step, and building muscle mass, step by step...? Perhaps I'm taking this way too deep...)

Being a fan is something I haven't really been into that much. There are few, rare exceptions. The first one originally spawned from that "Just because"-attitude. I need to outline this a bit. In the beginning of the 90's my big brother had this celebrity-clone thing going on, he happened to remind one of the 80's superstars quite alot, and he even went to the television to lip-sync one of the said celebrity's songs. I was on third grade, and admired my brother like little brothers do. And what celebrity was he mimicking? Why, Billy Idol of course. And if my brother was big on Idol, it was my duty to listen to Billy Idol, too. So it started with a "Just because (my brother likes it, too)"-attitude, but eventually grew into something reminiscent of fandom: I have all Idol's records on cd's (even the new ones), and I've seen him live once. And I choose the word reminiscent because I'm not into autographs, or activities such as screaming like a little girl and passing out. And next, the top three Idol songs (not the hits, mind you):
1) Worlds Forgotten Boy (I really like the drive in this song when it eventually catches on; plus the pumah growl is epic)
2) L.A.Woman (Yeah, a Doors cover, I like this version alot more)
3) Shock to the system (The guy did a big mistake with the cyberpunk album. He tried something new and original... at least when it comes to being a pop star whose last album didn't sell that well, it's not really that smart to get creative. The whole record is mostly built with an archaic tracker program, Stevie Stevens was taking a breather, and Idol had a massive drug problem. It's amazing that he ever recovered from this stunt, but eventually...)
4) John Wayne (...There was the Devil's Playground album a few years prior to releasing another compilation with a few extra tracks - this track being one of the new ones. The Devil's Playground was a decent album... I think it's more in touch with Idol's roots as a punk rocker, and I don't think he even tried to make millions with it.)

But back to my first CD-player. Around the time I started listening to music for the sake of listening to music (and not because everybody has to listen to something), my friends were basically listening to Metallica, Sepultura, Iron Maiden and nothing else. How ever absurd it sounds, hip hop was somehow regarded as "being gay" - not in contrast with listening to "real music" like metal (that came later), but hip hop was generally just "gay". I remember one of my friends getting alot of flak from wearing those early hiphop pants to school, not the kind that are supposed to be hanging but the kind that were otherwise way too large. (I guess they were evolving from the baggy MC Hammer aesthetic into the show-your-underpants aesthetic, if that can be called evolving in the first place) Yeah we were 14. Things can change a lot in fifteen years.
Within a year, the mainstream metal was out, and people were getting into black and death metal. Bands like Moonspell, Arcturus, My Dying Bride, Emperor, Dimmu Borgir (Stormblåst; Enthrone Darkness Triuphant marked a point in the bands career where they "sold out", and who would know better than a 15 year old satanist, wotanist, communist, or national socialist...? Whatever kids those days deemed important, it always had to do with somekind of an -ist. I consider myself an ist nowadays, plain and simple), Sentenced, Eternal Tears of Sorrow... it was the mid 90's and the black metal craze was at it's peak. Most of the churches in our area are made of stone, which is propably the only reason they are still standing this day... we didn't have enough pocket money to buy bulldozers.
I remember when I first tried to get into the "harder" side of metal. I borrowed Morbid Angel's record from a friend of mine. Before that, I had thought of metal as sounding like Metallica, and used to listen to Michael Jackson too, so you can propably imagine how much effort it took to actually listen to death metal. I think this was one of my first brushes with the genre. (I still don't get it)

Short lists are fun, so here's one for the tracks I listened to back then that I still like:
1) Arcturus - Chaos Path (From the album La Masquerade Infernale, which is propably one of my favourite albums of all time, along with the insanely genious, or just jaded remix album that followed... Now that I listen to this, there are clearly visible breakbeat loops playing at the background, which is kinda interesting in comparison to the music that I like to listen to nowadays)
2) Theatre of Tragedy - Lorelei (I think the whole Aegis album is really cool. I hate gothic metal for the most part, but this record, said to be the first one, is an exception. It's propably the only metal record that I would categorize as goth music... not just "gothic"... there's a difference, at least in my head... I FUCKING LOVE THIS TRACK!)
3) Dimmu Borgir - Mourning Palace (Yeah, I sold out too; I got their VHS for Christmas. How ironic is that? I personally think that EDT is their best record for what it's worth)
4) Moonspell - Sacred (I was struggling between Opium, ...of dream and drama, Erotic Alchemy and Trebunawhatyoucallit, but then I realized that this song is often playing in my head even though I haven't really heard it in ages, I picked this one... this is not actually the Moonspell I listened back then, this is more from the transition period that would end up as being *some say TOTAL:crap but I say* SIN:Pecado.)
5) Sentenced - My sky is darker than thine (Sentenced's "North from here" was one of the first records that I actually bought and kept on listening to until I swapped it with somebody... to Dimmu's sell-out record if I remember correctly. I don't think there could be a more angsty name for a track than this, but I'll try: My black is slightly less cheerful than umm... war and famine)

Eventually I ended up listening to power metal, mostly because of the fantasy roleplaying enthusiasm of my late teenage years. I remember listening to Manowar first, it was a pirated version of the Battle Hymns/Fighting the World split, which one of my friends had bought from Russia. I think Manowar used to be the kind of music that was dumb enough to be really fucking good. I think there is a bit of the same spirit in many electronic music genres today, like for example hardstyle or some of the more commercial drum and bass projects.
The anthemic value of Manowar is insane. I haven't listened to "true metal" for about ten years now, but whenever I hear anybody singing Black Wind Fire and Steel or Hail and Kill, the urge to join in is immense. Now that I'm listening the old favourites again, I think that the sound is simple enough to be timeless. If I compare Manowar to another one of my favourites back then, Rhapsody, Manowar still sounds as delightfully stupid and manly as it ever did, where as Rhapsody sucks big time... I think Rhapsody's tendency to use mid 90's synths to simulate instruments like clavinets eventually made the whole band sound really low-grade... their tracks have a replay value of flat zero.
Another band that is worth to mention is Blind Guardian. I bought their Imaginations from the other side - record and loved it. I listen to few of their tracks even this day, when I feel nostalgic. The record has an Arthurian motif, and I think that the compositions are quite genius. Bright Eyes is one of my favourites... I love the lyrics too, because they remind me of my first girl friend. Another great track: A past and future secret.

I listened to power metal for a few years, but I think I was also listening to some rock and pop bands by the end of the 90's, most of which were from small, localized record studios. Pretty much anything from the label Bad Vugum, like for example the avant garde act Keuhkot.

By the time I was 20 I was listening to Mortiis, which I think was some kind of a bridge between metal and "goth-music" (whatever that means) for me. Mortiis used to play keyboard for the earliest Emperor demos, but left the band early on for a solo-career. Most of his earliest tracks were made of boredom, and It's hard to believe that I have listened to them and somehow enjoyed them - the earliest tracks are basically over extended and seemingly never ending black metal intros. Call it dark ambient if you want, to me it's just somebody playing a synth and possibly feeling really lonely. In a cave. Mortiis - Født til Å Herske.

I think my transition into more electronic music started here, from Mortiis and more importantly, a remix album by Arcturus, called Disguised Masters. It was basically a black metal album that was remixed into a variety of unlikely genres, including jungle and gangsta rap. There was even some kind of a dance remix to one of the tracks. Needless to say, some of the fans didn't quite appreciate that...
At the same time, Ulver was doing the same thing to their fans: Ulver's Nattens Madrigal is perhaps the most influential black metal album of mid 90's... (it was recorded in a forest, and you can actually hear the twigs and sticks snapping under the band members heels; the money that was supposed to be used to record the album in a top-notch studio with top-notch everything was used mostly on top-notch cocaine). The black metal scene fell in love with the record instantly. Ulver, however, had now done their "true evil norwegian black metal"-record and were quite finished with the whole topic, and every record that they released afterwards was less and less metal driven and more and more weird and avant garde combination of acid jazz and dark ambient.

It seemed that the most avant garde of the black metal bands had grown bored with either the music or the fans, or both. I've always loved it when bands start fucking with their fans (and not in the back of a tour bus), and there is nothing quite as delightful as a disappointed heavy metal enthusiast asking the question "Where are the growls, the double bass kicks?" particularly when the facial expression is that of a child who gets only soft packages for christmas.

Speaking of messing with your fans, I had somehow bought all Sisters of Mercy records by the turning of the millenium. I propably bought them for all the wrong reasons, or at least that's what Andrew "We're not a goth band" Eldritch would say... I was also listening to Bauhaus - Burning From the Inside. My roleplaying hobby was taking a turn into Vampire the Masquerade, and once again it influenced the music I listened to. I can remember how in one of the supplement books, I think it was the storytellers guide for vampire, there was this list of music that was somehow suitable for a gaming session, and that list was essentially a playlist to any goth club. I didn't really understand the concept "goth" that well, or perhaps I understood it perfectly: Cool dark music with vampires and demons, dressing up like Edward the Scissorhands and drinking bl*RED WINE. I felt that the goth subculture would be my thing, whatever it was.

I joined the army in 2001, it's mandatory in Finland. I served for 9 months, and I can remember how important it was to carry my cd's with me. Meanwhile, Mortiis had started a new era, which is really just a fancy way of saying "sorry fans, I got bored to the stuff I used to make, and I don't really expect you guys to dig my new shit". Out came The Smell of Rain album, which was a step away from the realm of boring cave-music into a realm of cheesy computer music. My mates at the army were dumbfounded by Mortiis, one of them even borrowed the album from me because it sounded so weird. "It's like techno for satanists" was something I heard him say. I think "You put a hex on me" was the best track on that album.

For the next few years I was listening to more synth-driven metal bands, most of which crossed over to industrial or atleast to industrial metal, which doesn't really feel that much of industrial nowadays, to my elitistic and piss filled purist ears, although most of the "common-people" talk about that particular kind of music when they talk about industrial. Go to any bar for regular folks who watch football, tell them you listen to industrial and they say "Yeah, Rammstein is cool." And then you leave, mumbling something incoherrent about Einstürzende Neubauten, Laibach or The Normal (somebody drinks your stale, untouched beer a few hours later). Nothing wrong with Rammstein (except most of their music), though, nor with bands like Deathstars (Synthetic Generation) or Rob Zombie (Superbeast!).

I think that around 2003 I started to completely turn to electronic music, and the band that did most of the conversion was none other than Hocico. I remember going to a friend of mine who is a goth, one of the gothiest goth ever to goth on goth (propably to the point in which she declares to be everything but), and asking her about goth music in general. I had by then understood most of the rock and wave connections, but the record she gave for me to listen, Signos de aberration, really blew everything up. The part of me which craves to hear something nasty, dirty and outright eeeevil heard something unbelievably nasty, dirty and outrightly eeeevil, or at least that's how I felt. I think the sound felt more brutal than most metal I've heard, without turning into a mess of really hostile and incoherrent noise. I've been listening to Hocico ever since, and I've even seen them live.
Another band that I've listened from 2003 (the same year I started to practice producing music, too), and this is one which people usually haven't heard about, is called Oneiroid Psychosis. A friend of mine used it as background music for a roleplaying game session. Their sound is passive aggressive, a modern variation of dark wave I guess. I love them. I think their tracks influence my own productions a lot, and for a good reason.

A whole plethora of electronic music groups invaded my stereos: Wumpscut, VNV-Nation, Apoptygma Berzerk, Noisex, Assemblage 23, Icon of Coil, Suicide Commando, Front 242 and Das Ich amongst others. Everything dark and techno was called electronic body music, or EBM, for a while, until I started to practice the noble art of genre policing some years later. Nowadays I have wisened enough to learn that the genres are varied between Aggrotech (or terror ebm), electro-industrial (ebm with breakbeats - sounds a bit like Prodigy's Fat of the land, but sounds too good to have proper sales), futurepop ("new" wave of ebm -from the 90s- with crossover to trance, lyrics are more whiny than in old school ebm, tempo is generally faster), and THE ebm (or old school ebm; really really simple 80's music with a primitive 4to4 beat and clean militaristic vocals - like early Depeche Mode but with all the love replaced with I dunno... tear-gas and sweat?). The umberella term I tend to use for all that is Industrial Dance, or just EBM if I'm feeling lazy.

More recently I've been trying to understand industrial in it's original form - the industrial industrial. Some of it is really hard to listen, like for example Throbbing Gristle or The Normal. It's usually too much noise in a form that I cannot appreciate, or the sound is way too simple to have anything in it worth mentioning (no matter how groundbreaking it was in the 70s). But then there are bands like Einstürzende Neubauten and Laibach, which pretty much hooked me after the first (or fifth) listening. The provocation value is hilarious sometimes, particularly with Boyd Rice and songs like "Let's hear it for violence towards women". For the most part my ear is still tilted towards the dancier industrial.

Oh and then there is the stupid music. Like for example Hardstyle. Used to hate it, and there really isn't anything special about it - it's basically simplified stadion trance, it always has a signature lead synth with "a limp" on the last triplet of each 1/4 beat, an over exaggerated kick and bass compression and usually the lyrical genius of a 5 year old mutant bodybuilder who wants to hang out with happy hardcore but is too thick to understand what she's saying. The genre is perfect to listen to when you absolutely do not want to think about anything, because there is NOTHING in it to stimulate other than the saliva dripping from the corner of your mouth. Sometimes it's worth it, I don't mind drooling.

[eng] What this blog is about

This blog is mainly about electronic music, and most of the content will be posted both in english and finnish. Broken Coil is a band project of mine that is currently mostly in the planning phase; I'm still looking for my sound but it's definately going to be something dark and synth-driven. I have been messing around with electronic music production from 2003 onwards. Here are a few links to the tracks I mostly feel suitable to represent the sound that will be produced in the future.

Broken Coil - Fade Away - Darkwave
Broken Coil - Ticking (v2) - Electro Industrial
Broken Coil - Dark Fusion (Total War mix) - Aggrotech

Ideally, Broken Coil - blog would also be about theatre amongst other topics, since music and theatre are basically the two things I do besides eating, sleeping and taking an occasional shower every now and then.

I'm going to be expressing opinions and ideas in my blog, and expect feedback and discussion from any would-be reader, particularly if he or she disagrees with my non-sense. I'm self-taught, so my terminology might be off on occasion when talking about music, and if something I say is complete BS, I expect people to call me on it.

Broken Coil - blogi; Mistä tässä on kysymys?

Nurmiranta viettää joululomaa mutsinsa luona, kaukana pikkuisesta kotistudiostaan. Hän on ollut erossa omasta läppäristään ja sen ympärille kyhääntyneestä piiskuisesta kasasta aloittelijarautaa pari päivää, ja orientoituminen on ollut vaikeaa. Musiikista, sen tuottamisesta, on tullut hänelle jonkinlainen turvaverkko ja tylsyyskarkoitin (usein enemmänkin tylsyysmorfiini, tylsyys on olemassa, mutta siihen ei kiinnitä huomiota): Kun pitäisi nukkua, mutta katossa vilistävät halkeamat ovat tuntuneet liian mielenkiintoisilta jo vajaan tunnin, on helppo ryömiä olohuoneen pöydän ali työpöydälle ja käynnistää Cubase tai Reason, lätkiä kikkejä päällekkäin ja ihmetellä miten helposti sitä saa itsensä huijattua tuntemaan olonsa hyödylliseksi.

Nyt tuolla mamman helmoissa tuo turvaverkko on poissa, kenties korvaantuneena jollain aikaisemmalla, mutta silti hän huomaa ajatuksen harhailevan siihen miten orgastista on reitittää bassolinjan kompuraa huomioimaan pörinässään bassorummun yksitoikkoista jumputusta. Yksi asia johtaa toiseen, ja ennen kuin hän huomaakaan, on hän ottanut muistiinpanovihkonsa esille ja kirjoittanut sivutolkulla epämääräisiä harakan varpaita siitä mitä musiikillista hänen elämässään on tapahtunut kuluneen vuoden aikana. Viimein hän raapustaa lyhyen esseen tyngän konemusiikin ja orgaanisen musiikin miksausprosessin eroista, ja päätyy seuraavaksi ihmettelemään että mitä näillä ajatuksilla tässä vihkonsivuilla oikein tekee.

Ja niinpä perhosen siivenisku ei aiheuta hirmumyrskyä Etelä-Amerikassa, vaan epämääräisen musiikki- ja teatteriblogin perustamisen vuoden 2010 loppumetreillä, internetin ihmemaassa. (Nyt täällä on viimein muutakin kuin pornoa)

Nurmiranta huomaa puhuvan itsestään kolmannessa persoonassa, ja pitää sitä blogimerkinnän neljännessä sarakkeessa jo sangen epäilyttävänä. Hän kuitenkin yrittää jatkaa vielä hetken, säilyttääkseen tekstinsä johdonmukaisuuden, toivoen kattavansa aikaisemman sarakkeen epämääräisen teatteriviitteen vielä kolmannessa persoonassa. Hän kuitenkin tajuaa tilanteen käyvän mahdottomaksi, sillä -

Olet kiinnostunut musiikin lisäksi myös teatterista, ja ideaalitilanteessa näkisit konemusiikin ja teatterin kulkevan käsikädessä, kiikkerän jumputtavassa ja poikkitaiteellisen puhuttelevassa bändioperaatiossa jota kutsut tällä hetkellä Broken Coiliksi. Sehän on englantia, ja koska koet sen jotenkin fiiniksi, haluat korostaa sillä sitä, että vaikka olet suomalainen, et ole yhtään juntti. Teknisesti olet sitä mieltä, että myös suomenkielinen variaatio Katkokela olisi myös hyvin vakuuttava, mutta toistaiseksi haluat pantata sitä nimitystä johonkin erikoistilanteeseen, vaikkapa siihen hetkeen kun huomaat soittavasi bäckmäskättyä valaiden laulua palavassa vanhainkodissa, muna kädessä. Tai edes siihen hetkeen kun uskallat laulaa jotain suomeksi. Jotain folkahtavaa. Muna kädessä. Tai kenties välttelet suomenkielistä nimitystä siksi, että se kertoo liikaa omasta, väsymyksen kautta kumpuavasta - on muuten huvittavaa huomata että ajatuksesi katkeaa juuri sillä hetkellä kun yrität kirjoittaa jotakin tästä nimenomaisesta aiheesta.

*Loppuunkaluttu Pasila-sitaatti!*

Olen harrastanut konemusiikin tuottamista vuodesta 2003 lähtien, aluksi ihan vaan kokeilumielellä, mutta sittemmin (vuoden 2008 joulukuun epämääräisen ahaa-elämyksen jälkeen) vakavammassa mielessä. Ja vakavalla tarkoitan sitä, että revin musajutuissani perseeni nykyään useammin ja tunnollisemmin, uskallan häpäistä itseni nykyään silloin tällöin myös julkisesti, ja lisäksi sitä, että vaivaan ystäviäni "Jaksaks kuunnella hei tän..."-alkuisilla lauseilla enemmän kuin aikaisemmin (jos se on edes mahdollista). Viimeaikoina olen pyrkinyt luomaan nahkaani, tarttumaan useammin mikrofoniin, opettelemaan uusia softia ja jopa tekemään muistiinpanoja havainnoistani mahdollisia tutorointitilanteita varten.
Kuten aikaisemmin mainitsin, olen myös teatteri-immeisiä - menivät vahingossa kelpuuttamaan minut Helsingin Ylioppilasteatteriinkin syksyllä 2010, parivuotisen kansanopistokeekoilun jälkeen.

Ja mistä tässä blogissa nyt olikaan sitten kysymys pähkinänkuoressa, jos en ole saanut sitä tähän mennessä ihan selkeästi ilmaistua: Tarkoitus on puhua musiikista, teatterista, musiikkiteatterista, teatterimusiikista, ja kaikesta muusta mikä minua nyt milloinkin sattuu kiinnostamaan. Pääpaino on toki noilla nimeltä mainituilla.